Kohtaamisia

Vaalinumerot on vihdoin jaettu, ja omaksi onnennumerokseni kolahti 109.

Vaalikampanjointi uuden numeroni kanssa on lähtenyt hyvin käyntiin. Olen tavannut monia mielenkiintoisia ihmisiä omine tarinoineen. Mieleeni on jäänyt esimerkiksi monia kriittisesti apua tarvitsevia. Heidän kanssaan keskustellessani voin vain miettiä "Miksi kukaan ei auta?".

Tänään Sörnäisissä nuori nainen tuli hakemaan itselleen pullaa ja mehua. Sairaanhoitajan silmällä huomasin heti, että kaikki ei ollut kunnossa. Nainen oli selvästi nälkiintynyt ja pudonnut yhteiskunnan kelkasta. Katsoin velvollisuudekseni lähestyä häntä ja sanoa "Sinulla ei taida olla kaikki hyvin". Nainen purskahti itkuun, ja kertoi olleensa edellisyön yömajassa ja pelänneensä siellä. Hänellä ei ollut asuntoa ja selvästikkin hän kärsi mielenterveysongelmista. Yritin ohjata naista Auroran sairaalaan missä hän oli edellispäivänä ollutkin. Sieltä hänet oli kuitenkin "kotiutettu", ilman tietoa mihin nainen todella lähtisi.

Surullisinta tarinassa on kuitenkin se, että tapaamani naisen kaltaisia on liian monta. Yhteiskuntamme arvot ovat koventuneet, ja halu auttaa apua tarvitsevia on vähentynyt. Jokaisella tulee olla oikeus omaan asuntoon, tai turvalliseen asuntolapaikkaan. Se on yhteiskunnalle halvempaa, kuin pitää ihmisiä kaduilla. Ainoita kiintopisteitä syrjäytyneille ovat sairaaloiden päivystyspisteet. Sieltä he saavat vain väliaikaisesti  katon päänsä päälleen, lämpimän ruoan, ja hoivan. Nämä "majoitustilat" ovat kuitenkin liian kalliita. Inhimillisempää olisi auttaa ihmisiä ajoissa, niin etteivät he tule syrjäytetyksi tästä yhteiskunnasta. Tämä edellyttää sitä, että peruspalvelut saadaan kuntoon.